Simone Weil

| kuolinpaikka = Ashford, Kent, Englanti | kansalaisuus = ranskalainen | alma mater = École Normale Supérieure, Université de Paris, DES | koulukunta = eksistentialismi, mannermainen filosofia, platonismi, kristillinen filosofia, marxismi, mystiikka | vaikutusalueet = hyve-etiikka, arvofilosofia, moraalifilosofia, poliittinen filosofia, uskonnonfilosofia | tunnetut työt = ''Attente de Dieu'', ''Écrits historiques et politiques'', ''L’Enracinement'', ''Oppression et Liberté'', ''La Pesanteur et la grâce'' | allekirjoitus = }} Simone Adolphine Weil (3. helmikuuta 1909 Pariisi, Ranska – 24. elokuuta 1943 Ashford, Kent, Englanti) oli ranskalainen filosofi. Hän syntyi maallistuneeseen juutalaistaustaiseen perheeseen, joka oli siirtynyt Pariisiin Elsass-Lothringenin alueelta. Hänen isänsä oli lääkäri Bernard Weil ja äitinsä Salomea ”Selma” Weil (o.s. Reinherz), joka oli syntynyt Venäjällä Donin Rostovissa. Hänen veljensä André Weil oli kuuluisa matemaatikko.

Veljensä kanssa Weil innostui jo varhain geometriasta sekä Platonista ja muista kreikkalaisista ajattelijoista. Weil sai koulutuksensa Henri IV:n lyseossa, jossa hän perehtyi filosofiaan agnostikko-opettajansa Émile-Auguste Chartierin (pseudonyymi Alain) ohjauksessa. Weil valittiin 1928 École Normale Supérieureen, josta hän suoritti diplôme d'études supérieures (DES) -tutkinnon ja kasvatustieteen aggregaatiotutkinnon ja valmistui vuonna 1931 filosofian opettajaksi.

Weil toimi filosofian opettajana eri puolilla Ranskaa ja aktivoitui poliittisesti. Hän kiinnostui marxilaisuudesta ja Saksan vähittäisestä siirtymisestä nationalismiin. Hän pettyi pian sosialistiseen ideologiaan ja alkoi työskennellä tehtaassa ymmärtääkseen työläisiä ja miksi he eivät pyrkineet toimimaan elämänsä parantamiseksi. Weil kirjoitti ihmisten sorrosta itseään ja toisiaan kohtaan (''Oppression et liberté''), tehdastyöstä (''La Condition ouvrière'') sekä väkivallasta (”L’Iliade ou le poème de la force”). Samaan aikaan hän kävi keskusteluja katolisten oppineiden kanssa uskon todenmukaisuudesta ja huomasi pitävänsä buddhalaisuutta ja hindulaisuutta parempana kuin kristinuskoa tai juutalaisuutta.

Saatuaan mystisiä kokemuksia Etelä-Euroopan matkoillaan Weil kiinnostui uudelleen kristinuskosta mutta ei käynyt kasteella. Weil pohti erityisesti kärsimyksen ja pahuuden ongelmaa sekä Platonin ajattelulle keskeistä havaittavan todellisuuden ja ideaalisen kauneuden suhdetta. Jumalan poissaolon käsite on hänen ajattelussaan keskeinen. Weilin uskonnollisista pohdinnoista on hänen kuolemansa jälkeen julkaistu useita teoksia, muun muassa kirja ''La Pesanteur et la grâce'' (1947; suom. ''Painovoima ja armo''). Elämänsä lopulla Weil aktivoitui uudelleen poliittisesti, päämääränään henkisen arvoperustan luominen jälleenrakennuksen ajan Euroopalle. Kun saksalaiset miehittivät Pariisin, hän siirtyi Lontooseen ja kirjoitti kirjan kulttuuristen juurten tarpeellisuudesta (''L’Enracinement''). Teoksessa hän hahmottelee ihmissielun tarpeet kasvatuksen ja poliittisen uudistamisen pohjaksi. Myös tämä teos julkaistiin postuumisti vuonna 1949 (suom. ''Juurtuminen – Alkusoitto ihmisvelvollisuuksien julistukselle''). thumb|upright|Simone Weil isänsä sylissä. Wikipedian tuottama